Hoitohistoriani, osa 1: Vuosi 2012

En oikeastaan tiedä, milloin aloin voida psyykkisesti huonosti. Kahdeksannella luokalla muistan itkeneeni melkein päivittäin, koska olin toivottoman mustasukkainen ja riippuvainen parhaasta ystävästäni, enkä saanut vastakaikua täydelliselle omistautumiselleni. Samoihin aikoihin toinen ystäväni alkoi tukeutua minuun ja kertoi raskaasta, väkivaltaisesta kodistaan. Hänen kuuntelemisensa sai minut pahimmillaan hyperventiloimaan yksin kotona, koska en itse voinut puhua asiasta kellekään.

Toisaalta olen lapsesta saakka käynyt läpi ahdistuskohtauksia, joiden aikana en halua olla olemassa ja rationaaliset ajatukseni tuntuvat katoavan kokoaan. Aivoni hokevat mantrana: en pysty tähän, en halua olla olemassa, en pysty, en halua. Näille kohtauksille en ole koskaan itse löytänyt kunnollista selitystä, mutta minulla on ollut niitä niin kauan kuin muistan.

Alkoivat mielenterveysongelmani minkä ikäisenä tahansa, hakeuduin hoitoon ensimmäisen kerran 18-vuotiaana alkuvuodesta 2012. Kyseessä oli viiden käynnin jakso opiskeluterveyden psykiatrisella sairaanhoitajalla. 

Olin kypsytellyt ajatusta hoidosta mielessäni jo jonkin aikaa. Lähipiiriini kuului pari ystävää, jotka olivat itse käyneet joko terapiassa tai psykiatrisella sairaanhoitajalla. Mielenterveysongelmien stigma oli alkanut hälvetä mielessäni, mutta olin pitkään vakuuttunut siitä, etten ansainnut hoitoa. Että olin viemässä oikeasti apua tarvitsevien vastaanottoaikoja. Niiden, joiden vanhemmat olivat alkoholisteja tai niiden, joita oli hyväksikäytetty lapsena, joille oli tehty jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa. Tuntui todella absurdilta hakea apua, kun asiat olivat hallinnassa: minulla oli yli ysin keskiarvo, poikaystävä, ystäviä ja taideharrastuksia.

Melkein jokainen hoitoon hakeutunut tunnistaa varmasti samat, vääristyneet ajatukset. Tottahan se on: jonkun masennus on aina vakavampi, jollakulla on aina enemmän itsemurhayrityksiä takana, jonkun kotona on aina vielä hankalampi tilanne. Se ei silti kerro, ettei itse voisi olla uupunut, ahdistunut tai masentunut, ja ettei ansaitsisi saada apua  ongelmiensa kanssa.

Minäkin voin pärjäämisestäni huolimatta huonosti. Salaisuuteni oli ylisuorittaminen ja vaativuus. Tein koulutyöni viimeisen päälle, haalin lisää kursseja ja ennen kaikkea murehdin. Olin ahdistunut lukion loppumisesta ja siitä, etten tiennyt, missä olisin muutaman kuukauden kuluttua. Pelkäsin alisuoriutuvani yo-kokeissa. Tunsin olevani riittävä vain silloin, kun suoriuduin liki täydellisesti. Silloinkin tyytyväisyys kesti vain ohikiitävän hetken, kunnes löysin uuden asian, joka minun piti mielestäni suorittaa pilkulleen oikein. Unohdin, että minulla oli ihmisarvo samalla tavalla kuin kaikilla muillakin.

Jännitin ensimmäistä käyntiäni paljon. Muistan hämärästi, kuinka soitin opiskeluterveyden summeria, kipusin portaat neljänteen kerrokseen, tapasin hoitajan. Hän oli lämmin, maanläheinen tyyppi.

Aloin itkeä melkein heti, kun aloin kertoa olostani. Kulutin ensimmäisellä parilla käynnillä tolkuttomasti tarjolla olevia nenäliinoja, koska en osannut puhua asioistani itkemättä. Silti joku jaksoi kuunnella herkeämättä, kun puhuin kelpaamattomuudestani, hankaluudestani ja siitä, kuinka kompensoin huonouttani pärjäämällä kaikessa niin hyvin kuin suinkin pystyin.

Muistan, kuinka oloni aaltoili näiden käyntien jälkeen. Aluksi tunteiden ja ajatusten purkaminen aiheutti melkein euforisen hyvän olon. Pahat asiat ja epävarmuus oli siirretty eteenpäin. Olin saanut kuulla, että tuntemani asiat olivat oikeutettuja, etten ole huono ihminen. Jonkin ajan kuluttua euforia kuitenkin suli pois ja tilalle tuli epävarmuus: olinko varmasti puhunut totta? Olinko keksinyt pahan oloni? Kaipasinko oikeasti vain huomiota? Valitettavasti tämä epävarmuus kesti usein hyvää oloa pidempään.

Viiden käynnin aikana keskustelimme tilanteestani ylipäätään: koulustani, parisuhteestani, perheestäni. Aloin tuntea oloni hiljalleen paremmaksi. Kun viimeinen käynti oli ohi, minulla oli jokseenkin varma ja toiveikas olo. Hoitaja toivotti minulle kaikkea hyvää ja vakuutti sanoillaan minut siitä, että pärjäisin kyllä. 

Tavallaan hän oli oikeassa: kyllähän minä pärjäsin. Yo-kokeet menivät hienosti, sain stipendejä ja opiskelupaikan ja muutin Tampereelle. Pärjäämiseni vain oli yhä samaa suorittamista. 

Ei liene yllätys, ettei psykiatrinen sairaanhoitaja jäänyt viimeiseksi hoitokontaktikseni.