Nimestä
En oikeastaan muista aikaa, jolloin minua ei olisi kehotettu rauhoittumaan, kun olen liikaa jotakin. Liian kiukkuinen, liian innoissani, liian tolaltani, liian impulsiivinen, liian kiihkeäluonteinen noin ylipäätään, pää täynnä liian erikoista ja irrallista sanottavaa, kerrottavaa ja kommentoitavaa.
Luulen, että moni muukin muistaa saman rauhoittelun jo lapsuudestaan. Ja samalla sen ärsytyksen, joka alkoi kuplia sisuksissa, kun joku käski rauhoittumaan. Se tuntui ja tuntuu yhä joskus siltä, että joku kieltää minua tuntemasta sitä, mitä tunnen, ja olemasta sitä, mitä olen. "Rauhoitu" tuntuu alentuvalta, rajoittavalta, omia rajojani loukkaavalta.
Ehkä yksi syy rauhoitteluun on suomalainen tapakulttuuri: tunteet on hillittävä, hallittava ja pidettävä visusti kurissa. Oli syy mikä tahansa, itsensä hillitseminen on ehto jo yhteiskunnassa toimimiselle, eikä esimerkiksi väkivaltaa saa suvaita. Rauhoittelun tarkoitus onkin opettaa, että omaa käytöstä täytyy osata hillitä. Jotkut kuitenkin ymmärtävät rauhoittelun väärin.
Pakotettuun rauhoittumiseen kasvatettu ihminen saattaa tulkita rauhoittelun juuri niin kuin minä olen lapsesta saakka sen tulkinnut. Pitää rauhoittua, koska tällaista ei saa eikä kuulu tuntea. Pitää rauhoittua, koska vihainen ei saa olla. Viha on kielletty, viha on pahaa.
Omalla kohdallani tämä ajatusvääristymä johti ajan kuluessa jatkuvaan syyllisyyteen ja sitä kautta mielenterveysongelmiin. Syyllisyyttä seurasi tunteiden tukahduttaminen. Tukahduttamista puolestaan seurasivat tavallistakin kiihkeämmät vihanpurkaukset: en pystynyt hallitsemaan käytöstäni ja sanomisiani. Kaduin, häpesin, anelin anteeksi ja inhosin itseäni jo purkausten aikana, mutta minulla meni vuosia oppia, kuinka lopettaa. Kuinka rauhoittua oikeasti.
Vihan lisäksi olen joutunut opettelemaan rauhoittumista myös silloin, kun impulsiivisuuteni on ollut hallitsematonta. Vielä muutama vuosi sitten suosikkitapani käsitellä masennusta ja ahdistusta oli käyttäytyä harkitsemattomasti. Halusin mielihyvää nopeasti ja seurauksista välittämättä – ihan vain, jotta en joutuisi tuntemaan oloani niin turraksi, tyhjäksi ja harmaaksi kuin masentuneena tunsin. Pakopaikkani olivat salamaihmissuhteet, jotka saattoivat olla ohi viikossa. Sain huomiota ja kutkuttavan ihastumisen tunteen, joka pyyhki pois väsymyksen ja ruokahalun.
Minulta meni kauan ymmärtää, että nämä suhteet päättyivät kerta toisensa jälkeen romahdukseen, syvään itseinhoon ja pahaan oloon. Tunteiden tasaannuttua seurasi sama turta ja tyhjä masennus, joka oli odottanut kärsivällisesti kunkin seikkailuni loppua.
Vaikka puhun imperfektissä, vihani tai taipumukseni impulsiivisuuteen eivät ole pyyhkiytyneet ajan myötä mihinkään. Suutun yhä, ja vihan tunne on vahva. Kaihoan yhä epärealistisen kiihkeää ja myrskyisää rakkaustarinaa. Ero on siinä, että olen minimaalisin askelin opetellut hallitsemaan käytöstäni sen sijaan, että kulkisin avuttomana impulssieni varassa. Ymmärtämään rauhoittelun oikean tarkoituksen ja sanomaan sen itselleni.
"Rauhoitu." Yritän sanoa sen lempeästi kuin imuria pelkäävälle lemmikille. Tiedän, etteivät tunteet hiljene huutamalla.
Luulen, että moni muukin muistaa saman rauhoittelun jo lapsuudestaan. Ja samalla sen ärsytyksen, joka alkoi kuplia sisuksissa, kun joku käski rauhoittumaan. Se tuntui ja tuntuu yhä joskus siltä, että joku kieltää minua tuntemasta sitä, mitä tunnen, ja olemasta sitä, mitä olen. "Rauhoitu" tuntuu alentuvalta, rajoittavalta, omia rajojani loukkaavalta.
Ehkä yksi syy rauhoitteluun on suomalainen tapakulttuuri: tunteet on hillittävä, hallittava ja pidettävä visusti kurissa. Oli syy mikä tahansa, itsensä hillitseminen on ehto jo yhteiskunnassa toimimiselle, eikä esimerkiksi väkivaltaa saa suvaita. Rauhoittelun tarkoitus onkin opettaa, että omaa käytöstä täytyy osata hillitä. Jotkut kuitenkin ymmärtävät rauhoittelun väärin.
Pakotettuun rauhoittumiseen kasvatettu ihminen saattaa tulkita rauhoittelun juuri niin kuin minä olen lapsesta saakka sen tulkinnut. Pitää rauhoittua, koska tällaista ei saa eikä kuulu tuntea. Pitää rauhoittua, koska vihainen ei saa olla. Viha on kielletty, viha on pahaa.
Omalla kohdallani tämä ajatusvääristymä johti ajan kuluessa jatkuvaan syyllisyyteen ja sitä kautta mielenterveysongelmiin. Syyllisyyttä seurasi tunteiden tukahduttaminen. Tukahduttamista puolestaan seurasivat tavallistakin kiihkeämmät vihanpurkaukset: en pystynyt hallitsemaan käytöstäni ja sanomisiani. Kaduin, häpesin, anelin anteeksi ja inhosin itseäni jo purkausten aikana, mutta minulla meni vuosia oppia, kuinka lopettaa. Kuinka rauhoittua oikeasti.
Vihan lisäksi olen joutunut opettelemaan rauhoittumista myös silloin, kun impulsiivisuuteni on ollut hallitsematonta. Vielä muutama vuosi sitten suosikkitapani käsitellä masennusta ja ahdistusta oli käyttäytyä harkitsemattomasti. Halusin mielihyvää nopeasti ja seurauksista välittämättä – ihan vain, jotta en joutuisi tuntemaan oloani niin turraksi, tyhjäksi ja harmaaksi kuin masentuneena tunsin. Pakopaikkani olivat salamaihmissuhteet, jotka saattoivat olla ohi viikossa. Sain huomiota ja kutkuttavan ihastumisen tunteen, joka pyyhki pois väsymyksen ja ruokahalun.
Minulta meni kauan ymmärtää, että nämä suhteet päättyivät kerta toisensa jälkeen romahdukseen, syvään itseinhoon ja pahaan oloon. Tunteiden tasaannuttua seurasi sama turta ja tyhjä masennus, joka oli odottanut kärsivällisesti kunkin seikkailuni loppua.
Vaikka puhun imperfektissä, vihani tai taipumukseni impulsiivisuuteen eivät ole pyyhkiytyneet ajan myötä mihinkään. Suutun yhä, ja vihan tunne on vahva. Kaihoan yhä epärealistisen kiihkeää ja myrskyisää rakkaustarinaa. Ero on siinä, että olen minimaalisin askelin opetellut hallitsemaan käytöstäni sen sijaan, että kulkisin avuttomana impulssieni varassa. Ymmärtämään rauhoittelun oikean tarkoituksen ja sanomaan sen itselleni.
"Rauhoitu." Yritän sanoa sen lempeästi kuin imuria pelkäävälle lemmikille. Tiedän, etteivät tunteet hiljene huutamalla.
Kommentit
Lähetä kommentti